Viikon nimipäiväonnittelut

Tämän viikon nimipäiväonnittelut menevät Jormalle Jyväskylään, Elville Pötsönlahteen, Pekalle Rääkkylään ja Marille jonnekin Puolan ja Liettuan seudulle.

Kai sitä pitää matkastakin jotain kirjoittaa: Slovakiassa, Popradissa tehtiin matkan halpuusennätys. Pallojäätelö kioskista maksoi 7 Slovakian Korunaa eli alle 20 euro-senttiä ja keitto ravintolassa 30SKK eli alle euron :)


--Niko

Pidattelyn historia

Nyt, kun Elisa on poissa, on Marsu ainoa, jonka pitaa silloin talloin paasta vessaan. Retkeilyolosuhteissa se on toisinaan helpommin sanottu kuin tehty. Saniteettitiloja metsastaessa vierahtavat helposti ne minuutit, jotka toiset kayttavat bussiyhteyden odottelemiseen, ja arkipaivan jannitystilanteita pystyy helposti kehittamaan itselleen maarattomasti, jos siviilirohkeus riittaa paikallisen ruoan maistamisen lisaksi vierailuun paikallisessa vessassa.

Matkamme Kreikan-osuus on onnellisesti takana, mutta muistot wc-kaynneista elavat mielessani edelleen hyvin kirkkaina. Santorinilla, Firan keskustan yleisessa kaymalassa nimittain tormasin ensimmaista kertaa niinkutsuttuun "reika lattiassa"-vessaan. Tallaisia arkipaivan akrobatiaa vaativia virityksia loytyi sittemmin viela useita: Kreetan Samaria-rotkossa ne esimerkiksi toimivat vuoren sisalta pulppuavalla lahdevedella. Paikkakunnat ja tapahtumat ovat kadonneet muististani, mutta vessareissut eivat unohdu koskaan - ainakaan se perinteisen kreikkalaisen perheravintolan vessa, jonka ovea ei saanut lukkoon ja jossa ei ollut paperia ja jossa olin puljata kesatossuni juuri mainitunkaltaiseen lattiassa olevaan reikaan. (Sivumennen sanoen se taisi olla sama paikkakunta, jossa kiipesin Askon ja Elisan perassa monta sataa metria ihmisten takapihoja loytaakseni Kreetan Akropoliin - vanhaan laudankappaleeseen tekstattu kyltti osoitti oikeaan suuntaan ja loysimme muutaman kivikasan eraan tavernan takapihalta. Asko kuvasi kivia ja mina lahiniitylla laiduntavia vuohia.)

Slovakiassa, Kosicen linja-autoasemalla, on vastikaan ilmeisesti tehty suuri remontti. Lattia hohtaa uutuuttaan, seinat ovat puhtaat ja joka paikassa on opastetauluja. WC:n nuoli osoittaa alaviistoon. Ita-Eurooppa alkaa portaiden ylapaasta: laskeutuessaan pimeaan kuiluun matkailija huomaa miettivansa, miksi ei jattanyt arvoesineitaan kasseja vahtimaan jaaneen seurueen jasenen huostaan. Portaiden alapaassa odottaa tiskin takana nuokkuva huivipainen verryttelyhousuinen mummo, joka rahastaa tulijoita hinnaston mukaan. (Jos olette juuri saapuneet bussilla Debrecenista, eika teilla viela ole paikallista valuuttaa, kaykaa ensin rautatieaseman rahanvaihtopisteella vaihtamassa forinttinne Slovakian korunoiksi (linja-autoaseman pankkiautomaatti on rikki). Palatkaa sitten takaisin linja-autoasemalle. Jos olette nainen ja kaytatte vessakoppia, maksatte 8 korunaa. Pisoaarin kaytto on halvempaa, mutta en tieda, onko se naisilta kokonaan kiellettya. Tasa-arvovaltuutetulla saattaisi olla huomauttamista.)

Viela paremman itablokkikokemuksen saa Popradin linja-autoasemalla. Sosiaalitilan kaytto on puolet halvempaa kuin Kosicessa. Tama tarkoittaa, etta pontoissa on nappulan sijasta huuhtelunaru, ovia ei saa lukkoon, paperia saa rajoitetun maaran ja lavuaarin vieressa roikkuu naulassa vohvelikankainen pyyheliina eika kuumailmapuhallinta. Lisaksi saippua riippuu kasienpesuhanasta vanhassa talipalloverkossa. Popradinkin WC on erittain tasokas verrattuna Krakovan rautatieaseman vessaan, jossa nuokkuva rahastajavaari veloittaa kokonaiset 2 zlotya kammottavanhajuisen kabiinin kaytosta. Kannattaa mieluummin pidatella Auschwitziin asti, jossa turistikohteeksi muutetun keskitysleirin wc:n kaytto maksaa vain 50 groznya. Tummanpunaiset kaakelit ja kokovartalopeili muodostavat vinkean vastakohdan leirissa esitellyille vankien asuintiloille.

Kaisa kirjoittaa: Tunnelmia kahdelta viime paivalta

Maanantai 26.6.2006

Uusi viikko, uudet seikkailut. Debiksessa otettiin muutama paiva rauhallisesti, niin nyt jaksaa taas. Ja vihdoin ollaan matkalla minulle ennestaan tuntemattomissa maissa: Slovakia, Puola, Liettua ja Latvia ovat viela edessa. Starttasimme tanaan aamukuudelta, Marin kamppa Debrecenissa jai taakse ja matka kohti uusia yopaikkoja alkoi. Ensimmaisena etappina on Zakopane Etela-Puolassa. Slovakian kauttakulkua edellyttavan reittimme suunnittelu ei ollut aivan mutkatonta: yhteyksia Debiksesta Zakopaneen ei meinannut loytya nettihauilla, junilla pitaisi kiertaa Budapestin ja Krakovan kautta. Mutta onneksi Niko loysi nettiviittauksen Popradin ja Zakopanen valilla kulkevasta bussista. Sitten piti enaa selvittaa tiemme Popradiin keskella Slovakian maata.

Aamubussi vei meidat Kosiceen neljassa tunnissa, ja sielta jatkoimme rahanvaihto-operaation (Unkarin forintit vaihtuivat Slovakian korunoihin) ja erinaisten infoluukuilla kyselyn jalkeen junalla kohti Popradia. Alunperin aioimme ottaa bussin, mutta junan matka-aika osoittautui reilusti lyhyemmaksi - ja muutenkin seurueemmepitaa enemman juna- kuin bussimatkustamisesta. Ja maisemat Kosicen kerrostalolahion ja rautaromuttamon jalkeen olivatkin komeita: metsaisia makia, kuohuvia koskia ja pikkukylia laaksoissa.

* * *

Eivatka maisemat siita ainakaan huonontuneet. Popradin lahestyessa nakyviin tulivat lumihuippuiset Tatra-vuoret (joku korjatkoon, jos tietaa virallisen suomenkielisen nimityksen, tama on lahinna suomalaistettu versio englannin/slovakin/puolankielisesta nimesta). Ehdimme pitaa reilun lounastauon Popradissa, minka jalkeen lahdimme silla kuuluisalla netista loytyneella bussilla kohti Zakopanea. Ja Kaisan kaipuu vaellusreissulle alkoi kayda valtavaksi: kauniita havumetsia, koskia ja puroja, polkuja ja niittyja - hyvin suomalaisennakoista lumihuippuja lukuun ottamatta. Pohjois-Slovakia voisi olla otollinen ulkomaan vaelluskohde :).


Tiistai 27.6.2006

Tanaan on ollut pitka paiva. Mutta ensimmaista kertaa matkalla oli pakko paasta kirjoittaa paassa risteilevia ajatuksia ylos. Eivatkohan ne julkisiksikin kelpaa...
Aamupaivalla majapaikastamme lahtiessa takana oli hyvin nukuttu yo edellisen jaatya liian lyhyeksi. (Yopaikan loytaminen oli talla kertaa aarimmaisen helppoa: illansuussa Zakopaneen saapuessamme kavelimme bussiasemalta tien yli paikalliseen turisti-infoon, jossa ystavallinen nainen soitti yhden puhelun, sitten henkiloauto vei kaksi meista katsomaan mahdollisia apartmentseja ja hetken kuluttua loputkin saivat kyydin uuteen yopaikkaamme: puolalaisen omakotitalon alakerran puolikas aivan keskustassa, oma keittio ja kylpyhuone - oikein kodikas ja siisti paikka.)

Paivan ensimmainen yllatys kohtasi meidat turisti-infossa: paikalle osui samaan aikaan yksi suomalaismatkaaja, joka oli tullut Baltian halki polkupyoralla kuukauden paivat. Oli vaihteeksi mukava tavata joku muukin hullu suomalaismatkaaja. Nostan kylla hattua tuollaiselle pyoramatkailijalle!

Turisti-infon edesta otimme pikkubussin Morskie Okoon (jarvi ylhaalla vuoristossa). Seuraava yllatys odotti "perilla": bussi jattikin meidat 9 kilometrin paahan jarvesta, kansallispuiston rajalle, jossa perittiin maksu kansallispuistoon paasysta. Jarvelle olisi kulkenut hevoskarrykyyti, mutta se oli ylihinnoiteltu suhteessa levanneisiin jalkoihimme ja luontomatkailuintoomme nahden. Eli eikun kavelemaan. Reitti jarvelle nousi hyvin loivasti, kulki kapeaa maantieta pitkin (jota se pikkubussi olisi aivan hyvin voinut ajaa..) eika muutenkaan ollut liian haastava Samarian rotkosta selvinneelle seurueellemme. Reilu pari tuntia kavelimme, valilla piti pitaa sadetta puiden suojassa ukkoskuuron yllattaessa. Mutta kylla kannatti kavella: raitis ilma ja hienot maisemat jo matkalla, seka loppuhuipennus vuoristojarven huikeissa maisemissa. Yksin emme kyllakaan saaneet vaeltaa: vastaan tuli kymmenia koululaisryhmia, muita vaeltajia, hevoskarryllisia ihmisia alas...

Marin ja Askon juostessa jarvelta alas bussien lahtopaikalle me Nikon kanssa kiersimme Morskie Okon jarven. Jarvikierros ei ollut ihan tavallisimmasta paasta: matkalla piti ylittaa muutama vuoristosta alas virtaava puro aika kiikkerillakin kivilla, ja lisaksi esteina oli lumilampare (jolle Niko rakensi lumiukon ;) ja vesiputous. Osa vaeltamisen hohtoa muistutti taas itsestaan: jokia ylittaessa ylittaa samalla itsensa, oikein varustautuneena voi selvita melko hankalissakin paikoissa. Vuoristoretkemme paatteeksi otimme Nikon kanssa hevoskarrykyydin alas (halvempi alamakeen!), eika karrista puuttunut tunnelmaa: mukana ollut 13 hengen puolalaisseurue, jossa suurin osa oli lapsia, pisti puolimatkassa lauluksi ja auttoi unohtamaan jokaiseen kuoppaan putoavan karryn tarinan. Bussissa matkalla takaisin Zakopaneen ajattelin aitia ja isaa, jotka ovat opettaneet minulle paljon luonnosta, siella liikkumisesta ja selviytymisesta, tutustuttaneet vaellusretkiin ja omatoimimatkailuun. Kiitos kannustuksesta tallaisiin elamyksiin!

Nyt nukkumaan, raikkaan vuoristoilman, pitkan kavelylenkin ja hyvan paivallisen jalkeen vasyttaa. Huomenna pakataan taas rinkat ja mennaan Krakovaan. Niin, vanhemmat sen rinkan pakkaamisenkin opettivat :).

Heihei unkari, tervetuloa Puola.

Nyt on syöty leivitettyá juustoa, leivitettyá kanaa, leivitettyjá kasviksia, leivitettyá sianihraa, leivitettyá kalaa ja toki myös váhán jotain ei-leivitettyjá paikallisia herkkuja ja Tokaji-viinia. On náhty linnavuoren luolastot, tonavan sillat, pustan loppumattomat tasangot ja kommunismin aikaiset láhiöt ja patsaat.

On siis aika jatkaa matkaa, ja huomenna suuntaammekin Slovakian lápi Puolaan Zakopaneen.


-- Niko

Terveisiá Debiksestá

Debrecen on Unkarin toiseksi suurin kaupunki. Siltá ei kuitenkaan aina náytá. Kaupungissa ei juurikaan riitá náhtáváá maailmanmatkailijoille - sosialismin aikainen kerrostaloláhiö riittáá pitámáán mielenkiintoa yllá vain hetken ja kuriositeettina pihalta lasketut Trabantit heráttávát nostalgista huvittuneisuutta vain siiná seurueen jásenessá, joka on viettányt kaupungissa nelján kuukauden vaihtokauden. Kun keskustan arvotalot on katsottu ja kampusalueen ihmeet náhty, on jáljellá arkista puuhastelua: laitetaan makaronilaatikkoa - kotimajoituksessa Marsun luona voi káyttáá uunia ja monenlaisia keittiöválineitá; pestáán pyykkiá Marsun vuokraemánnán huippuhyvállá pesukoneella. Juhannustakin pitáisi kai jotenkin juhlistaa, vaikkei se táállá oikein luonnolliselta tunnukaan.

Vatsatautiepidemia ei vaatinut keskuudestamme kuolonuhreja: Askolle kelpaavat taas nallekarkit, miká on selvá merkki tervehtymisestá. Niko osti kiinalaisesta kaupasta uudet sandaalit rikkoutuneiden tilalle. Mari on verrytellyt unkarintaitoaan monenlaisissa ruokailutilanteissa eiká Kaisalle ole vielákáán pakkosyötetty sianihraa. Kaikki on siis aivan loistavasti. Huomiselle on suunniteltu pustaretkeá - Eger páátettiin játtáá válistá, sillá náillá helteillá ei huvita istua bussissa ylimááráisiá aikoja. Sunnuntaina pitáisi siivota ja pakata. Hauskaa viikonloppua.

Olemme elossa -viesti

Maa ja maisemat vaihtuivat sunnuntaina: Kreikan válimerellinen ilmasto korvautui Unkarin mannermaisella vastaavalla. Muutos ei válttámáttá ollut pelkástáán miellyttává - kun Kreetan yli puhaltava suolainen tuuli on poissa eiká meri ole viilentámássá, reissaajajoukkomme joutuu kárvistelemáán Budapestin kivikasoissa pitkálti yli 30 asteen lámpötiloissa. Unkarilaisissa asunnoissa ei harrasteta ilmastointia eiká ikkunan avaaminen auta. Öisin ei siis nukuta.

Pyrimme suorittamaan Budiksen náhtávyydet loppuun vielá támán páiván aikana: Elisa lentáá huomenna Suomeen ja me muut siirrymme junalla Debrecenin pustalle muutaman páiván lepoon ja rauhaan (toivottavasti). Táhán mennessá Unkari on náyttányt láhinná parhaita kasvojaan - vasta yksi seurueen jásen makaa hotellihuoneessa vatsataudin kourissa, eiká ketáán ole toistaiseksi ryöstetty.

Seuraavaksi Marsu, Kaisa, Niko ja Elisa suuntaavat Terroritaloon, jossa esitelláán kahden diktatuurin kauhuja. Iltasella ajamme raitiovaunulla Margit-saarelle. Jostakin pitáisi taas löytáá edullisehko ruokapaikka ilman sianihraa. Táhán asti olemme onnistuneet válttelemáán unkarilaista keittiötá oikein tehokkaasti syömállá kiinalaisessa ja belgialaisessa ravintolassa, kasvisravintolassa ja Subwayssá. Hurraa!

Oliiviöljystä sianihraan

Aika minunkin todistaa olevani mukana tällä piiiitkällä kiertomatkalla: kirjoittaa blogiin. Kreeta on tuntunut niin kotoisalta vietettyäni täällä viime vuoden alussa parisen viikkoa, etten ole oikein osannut ihmetellä mitään riittävästi kirjoittaakseni siitä. Kreikka on kyllä näyttänyt monenmoiset kasvonsa: Ateenan helteet, pölyn ja melun, Santorinin rauhalliset kylät ja turistipaikat sekä Kreetan hyvin vaihtelevat maisemat ja asuinsijat.

Itse ihastuin taas uudelleen kreikkalaiseen - tai vielä tarkemmin kreetalaiseen - keittiöön, joka tarjoaa jopa kasvissyöjälle useita vaihtoehtoja ja ilmastoon sopivaa oliiviöljyllä kokattua ruokaa. Mmm, söimme juuri ja silti puhun ruuasta aivan kuin olisi nälkä - ruoka on yllättävän tärkeä osa ihmisen elämää myös mielialan säätelijänä, ja sen huomaa erityisen hyvin näin matkalla: pettymyksen tuottavasta ravintolaruuasta tulee kurja olo ja hyvästä ateriasta erityisen euforinen olotila (varsinkin kun allekirjoittanut on muutamia kertoja nauttinut ruuan kanssa myös viiniä, niin olotila on ruokailun jälkeen kaikinpuolin kevyt ja iloinen ;). Näin vegetaristina vähän kauhistuttaa ajatus unkarilaisesta keittiöstä, jonka sianihrapitoisuutta ja muutakin omituisuutta Marsu on tullut valaisseeksi vaihtokeväänsä aikana. *huok*

Ei minusta kyllä löhöily-lomailijaksi enää ole näiden viimeaikaisten "aktiivilomien" jälkeen: itseäni ei yhtään vaivaa tiheä paikan vaihtaminen, monenlaiset matkatekemiset arkeologisine nähtävyyksineen, museoineen, rantoineen ja kaupunkien iltaelämineen... Päinvastoin, taidan olla luonteeltani vähän kiertolainen, aina haluamassa nähdä ja kokea jotain uutta, kaipaamassa vaihtelua. Matkalla on ollut tähän mennessä jonkin verran ennestään tuttuja paikkoja minulle, mikä on tehnyt olon kotoisaksi. Seuraavassa kohteessamme, Budapestissäkin olen jo käynyt. Kuitenkin odotan jo innolla matkan loppuosaa, jolla pääsemme minulle täysin tuntemattomille seuduille :) (paitsi ehkä sitä sianihraa ja lihantäyteisiä ruokalistoja).

Nyt on aika jälleen kerran sanoa näkemiin kreikkalaisille ystävillemme, jotka onneksi saapuvat taas elokuussa Jyväskylään kesäkouluun. Huomisaamuna on herätys kenties kello viisi, ja illan ohjelmaan kuuluu vielä maukkaan illallisen (jälkiruokana hunajaleivonnaisia!) sulattelu, suihkuvuorojen jako ja rinkan pakkaaminen.
Kalinihta!

-Kaisa

Terveisiä äidille

Ompelijan tyttärellä ei ole helppoa: kun rinkka piti pakata reissua varten, jäi monta rakasta vaatekappaletta sen ulkopuolelle. Mukana on vain kolme hametta ja kasa erivärisiä yläosia. Kauheinta on värien yhteensopimattomuus: vihreät paidat eivät sovi vaaleanpunaisten hameiden kanssa, mikä on aiheuttanut jatkuvaa päänvaivaa ja tauotonta vaatteiden vaihtamista ennen uloslähtöä. Kun vielä Sillä Tärkeimmällä Matkakumppanillakin on aina oma mielipiteensä siitä, mikä on tyylikästä, päivän puuhia ja iltamenoja varten valmistautuminen on oma taiteenlajinsa - puhumattakaan siitä, että mainittu Kumppani sonnustautuu tilanteisiin vähintään yhtä huolellisesti, eikä toki ole sopivaa, että parillisen yksikön asukokonaisuudet eivät sovi yhteen toistensa kanssa.

Iraklio on suuri ja sekava kaupunki, jonka asemakaavalla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Keskustan kadut on sullottu täyteen putiikkeja, joiden näyteikkunat houkuttelevat varatonta matkaajaa, mutta joiden hinnat ovat päätähuimaavan korkeita. Kahden tuloksettoman shoppailukierroksen jälkeen Marsu osui vihdoin oikealle alennustangolle ja löysi Juuri Sen Oikean Hameen hintaan 9,90 e.

Uusi hame pelasti paitsi päivän, myös Marsun vaatevaraston: uusi hame on ruskea ja sopii yhteen kaiken kanssa. Askonkaan ei enää tarvitse pudistella päätään vaaleanpunaiselle Prinsessahameelle, joka on kärsinyt reissussa huomattavia vahinkoja ja repsottaa useasta kohdasta. Huonossa kunnossa alkavat olla myös monet muut Marsun suosikkivaatteet: Pearl-paita on haalistunut ja venynyt muodottomaksi, lenkkitossut ovat Samarian rotkon jäljiltä paksussa pölyssä ja käsien desinfiointiaine on jättänyt vaaleita tahroja punaiseen hihattomaan toppiin. Lisäksi mystisiä suklaatahroja ilmestyy eri vaatteisiin tavan takaa. Onneksi on tiskiaine, paras tahranpoistaja ikinä - ja ilman neulaa ja lankaa ei kaltaiseni sählän kannata lähteä kerta kaikkiaan mihinkään, mikä on todistettu jo useaan kertaan.

Elisan loma lopuillaan

Viimeinen paiva Irakliossa. Alkanut jo olemaan kotoisa olo. Kun ei reissaa enaa yhtenaan niin tulee mummuassa ikava muita kenkia ja vaatteita. Tilannetta on tosin korjattu jo shoppailemalla. Ostin hameen ja paidan. :) Enaa en uskalla lahtea kaupoille kun tulisi kuitenkin jotain muuta ostettua.

Tanaan nahtiin hieno linnake rannassa. Sinne paasi oikein sisalle ja kaikkea. Piti sitten koittaa paasta jokaisesta avomaisesta raosta sisaan ja menna jokaiseen pimeaan reikaan. Tosi hauskaa. Niin nahtiin me eilen Knossoskin. Arthur Evans oli siella keksinyt kaikkea kivaa. Toimin pienen ryhmamme oppaana ja luin kaikki opasteet aaneen. Osasin jopa vastata yhden toisen turistin esittamaan kysymykseen... Selvasti minusta tulisi hyva matkaopas. Etta jos ei kemistin hommat toimikaan niin eikun opiskelemaan kivikasojen historiaa.

Kannattavaa on myos kavella pimealla aallonmurtajan seinustalla. Aallot nayttavat tosi isoilta kuun valossa. Tai sitten ne olivat isoja. Kun on vajaa kaksi metria aitaa jolla kavelee ja toisella puolella pudotus asfaltille ja toisella aaltoihin ei tykkaa semmoisia ajatella. Selvisin hengissa ja olin jopa ensimmainen perilla. Matkaa oli kai ainakin kilometri. Jannittavaa. Ei vaan ehka olisi pitanyt pistaa sita uutta hametta paalle...

Mutta minun matkani alkaa olla lopuillaan muutenkin. Vain muutama ilmeisen helteinen paiva Budapestissa ja sitten takaisin "kotiin". Niin ja mietityttaa jo vahan juhannussuunnitelmatkin. Tai siis niiden puute. Mutta kaikki jarjestyy. Saa ehdotella itseaan seuraksi.

-elisa

Meidän dream team

Näin matkan puolivälissä on ehkä hyvä aika saattaa nähtäville edes yksi kuva matkaltamme. Tässäpä siis ryhmäkuva Ateenasta jonkin muinaismuiston edessä jonka nimeä en enää muista:

Vasemmalta laskien kuvassa siis Niko, Kaisa, Asko, Mari "Marsu" ja Elisa.

Asiasta toiseen: Iraklio on muuttunut vuodessa yllättävän paljon. Keskustassa suuria katuja on muutettu kävelykaduiksi ja kauempana yliopiston tuntumassa on rakennettu paljon uusia asuintaloja. Koko kaupunki tuntuu olevan tällä hetkellä yhtä rakennustyömaata, olisi mielenkiintoista nähdä miltä kaupunki näyttää parin vuoden kuluttua.

--Niko

Suuri carbonara-vertailu 2006

Umpisuomalainen seurueemme on Kreetan turistirysissä liikkuessaan joutunut tuon tuostakin rantaravintoloiden sisäänheittäjien suomenkielisten tervehdysten uhriksi. Ulkonäön lisäksi muodostamme kattavan otannan tyypillisestä suomalaisesta ruokavaliotarpeesta: kun joukkoon kuuluu kaksi kasvissyöjää, kaksi kulinaristia ja laktoosi-intolerantti, joutuvat ravintoloiden ruokalistat varsin tarkkaan syyniin. Aina ei voi voittaa.

Niko syö aina lihaa. Asko syö yleensä lihaa ja harmistuu selvästi, jos annos on aseteltu epäesteettisesti. Elisa ja Kaisa tilaavat usein yhteisiä ruokia, mikä vähentää täysin epäonnistuneen tilauksen riskiä ja antaa vaihtelua täytettyjen vihannesten yksitoikkoisuuteen. Marsu on ongelmineen yksin: kun liha ei suuresti kiinnosta, useimmat listan vihanneksista eivät sovi ja loput ruoat sisältävät kilon maitosokeria, on parin turvallisen ruoan löytäminen suuri helpotus. Kolmen viikon jälkeen alkaa vähitellen nyppiä.

Makaroni on turvaruokaa. Kastikkeet ovat usein epäilyttäviä, mutta kermaan tehoaa Askon lahjoittama laktaasientsyymi (joka sivumennen sanoen hupenee epäilyttävän vinhaa tahtia). Täten pastitsio, kreikkalainen makaronilaatikko, kuuluu suosikkiosastoon. Sen ovat päihittäneet vain kana-pita (rullaksi kääritty leipä, jonka sisälle on sullottu ranskalaisia perunoita, paistettua kanaa, tomaattia, sipulia ja kermaviilitöhnää l. tsatsikia) ja edullinen kestosuosikki, spagetti carbonara, jota Marsu vaihtelevalla menestyksellä tilaa noin kolmen päivän välein. Toisinaan annokseen kuuluu sieniä, jotka Marsu noukkii lautasen reunalle ja lahjoittaa esimerkiksi Kaisalle (lisäproteiinia). Toisinaan Marsu tilaa ruokansa ilman sieniä, ja noukkii ne sitten lautasen reunalle marttyyrin ilme sievillä kasvoillaan.

Täten tiedän varmasti, missä on Kreikan paras spagetti carbonara -annos: Ateenan esikaupungissa Glyfadassa siinä pastaravintolassa, jossa ruokalista on vihreä ja siinä on Väiski Vemmelsäären kuva. Ei liian täyttävä, ei sieniä, ja kaiken lisäksi sai itse valita, minkä muotoista makaronia lihojensa kanssa haluaa. Spagettia on vaikea syödä tyylikkäästi, kuten kaikki ensitreffeillä käyneet tietävät.

Jälkikirjoitus: minun mielestäni Iraklio on kiva paikka, jossa kaikki on lähellä hotellia (myös asfalttipora) ja vain yhden ravintolan sisäänheittäjä osaa suomea (sillä kohdalla puhumme aina unkaria). On ainakin yksi tosi kiva kahvila, jossa saa kaupanpäälliseksi keksitarjottimen. Askolle tuli paha olo. Marsulle ei. :)

Kiintiöt täyttyvät

Hoplaa. Kreetan kierros alkaa viimein olla lopuillaan. Jäljellä on enää muutama päivä täällä suuressa ja kapeakujaisessa Iraklion kaupungissa. Ihan vähäisimpiä näidenkään päivien ei silti pitäisi olla, koska jäljellä on ainakin Minolaisten suuri Knossoksen palatsi ja samasta kulttuurista kertova arkeologinen museo. Niiden jälkeen paikalliset kivet olisi nähty - joskin museoita kyllä riitäisi enemmänkin. Ainakin luonnonhistorialliseen museoon ryhmämme tuntuu hinkuvan (fossiileja! o/).

Toisaalta alkaa kyllä olla jo kovasti valmis vaihtamaan maata, maisemaa ja keittiötä (samalla täällä Irakliossa on kyllä jo vähän ikävä Kreetan maaseutua ja Santorinia). Mussakat, pastitsiot ja pita jyyrokset on nähty ja maistettu, joten ravintolapäivälliset käyvät päivä päivältä vaikeammiksi ja pettymys on suuri, jos aikaisempaa kalliimpi annos osoitauttautuukin laadultaan huonommaksi. Asuukohan minussa pieni kulinaristi.

Myöskään Kreetan mahtavat maisemat eivät enää kovin hetkauta, vaikka komeitahan nuo vuoret ovat olleet. Viimeiset kolme päivää olemme lähinnä vain kiertäneet niitä autoilla sellaisia pieniä ja mutkaisia vuoristopolkuja pitkin. Saa nähdä, kestävätkö kaskut kreetalaisista liikennemerkeistä Suomeen saakka :) (Täällä laitetaan STOP-merkkejä ihan joka paikkaan - esimerkiksi varoittamaan tien reunalle nostetusta kivestä - ja näyttää siltä, että liikennemerkeistä välitetään vasta, kun niitä on puolikymmentä peräkkäin - viiden metrin välein.) Niin, autoilu on jännää: pystyy pysähtymään kaikille ohi kiitäville kiville, pikkukaupunkeihin ja mahdollisiin luontokohteisiin. Toisaalta autossa istuminen on pidemmän päälle myös väsyttävää, vaikka allekirjoittaneen tavoin vain nuokkuisikin takapenkillä. En hevin kyllä itse lupautuisi vastaavalle matkalle kuskiksi.

Huokaus. Nämä "levähdyspäivät" Irakliossa tulevat todella tarpeeseen, ennen lentämistä sununtaina Unkarin Budapestiin.

PS Eilen tiistaina satoi alkuiltaan saakka vettä - jopa ukkosti - ja oli niukasti ehkä 15-20 astetta lämmintä. Kylmä sateinen päivä Kreetallakin on siis nähty! (Nyt tilanne on normalisoitunut.)

Ylos, alas ja mutkaista tieta menty

Oltiin sitten menossa tuossa perjantaina alas Samarian rotkoa. Meita ei sitten kuitenkaan haluttu enaa nejjan jalkeen paastaa sinne sisalle. Kiva kiva. Tulipa tanka pa (ruotsalainen o ja pilkut tietty puuttuu...). Mutta kannatti kuitenkin ilmeisesti ottaa Elisa mukaan kun kaikki jarjestykin. Matkasimmekin ylospain melkein kaksi tuntia polkuja rotkon suulta ja paadyimme Itavaltaan. Kylla Itavaltaan as in Austria. Majapaikkaamme piti ilmeisen itavaltalaishenkinen poppoo. Nukuin sitten dormissa lampimien peittojen alla ulkoa kuuluvan vuohikellomusiikin saestaessa. Tosi hienoa. Vahan seikkailu oli. Vaihtoentona oli myos ulkona nukkuminen niin ei yhtaan haitannut etta valoisaan aikaan piti menna maailman parhaimman nakoalan omaavaan ulkohuussiin ja etta hanasta ei tullut lamminta vetta ja siis pitkan paivan jalkeen ei edes paasyt suihkuun. Pitaa viela mainostaa etta parsakaalikeitto jota soin illalliseksi oli mielettoman kivaa vaihtelua ja maistui ihan oikealta ruoalta Kreikkalaisten herkkujen jalkeen. Mainio paiva lopulta sekin. Eilen sitten tultiin rotko alas (6h + 1h majapaikalta alastuloon) ja tanaan ihan hirmu kipeat pohkeet.

Tanaan sitten vuokrasimme auton. Ajoin. Aika seikkailu kun hirmu mutkaisia ja kaipeita teita. Toisella puolella rotko ja toisella seinama. Hyvin meni. Kahluusaarella kaytiin. Nain hienoja kaloja. :D Omia vahan ikivakin jo. Nyyh nyyh. Mutta paatimme sitten jatkaa auton vuokrausta ja olen siis kuskina seuraavat kolme paivaa. Auto on automaatti. Jee. Tosi kuppainen kylla. Kaasun saa pistaa pohjaan ja mitaan ei tapahdu. Silla sitten seuraavat paivat. Jaksa mitaan vaihteita vaihdella kunhan vaan kaasu, jarru ja kaantely.

Mutta nyt hirvea nalka ja silmat sekoja koko paivan teiden katselusta. Ei siis tule hyvaa juttua. Luvassa illalla kreikkalainen illallinen. Yllatys. Olen muuten tykastynyt jugurtti-hunaja jalkkariin. Nami.

-elisa

Kuminauhaa

Retkeillessa tulee viettaneeksi joskus tahtomattaankin liikaa aikaa toisten seurueen jasenten kanssa. Siksi on terveellista valilla ottaa omaa tilaa ja haipya nakyvista. Talla kertaa Elisa, Kaisa ja Niko lahtivat rannalle vaihtamaan varia ja polskimaan Valimeren aalloissa. Asko hautautui hotellihuoneen nojatuoliin matkaopaskirjan kanssa. Marsu kuorrutti itsensa aurinkovoiteella ja kaveli hotellista ulos etsimaan postikortteja, huivia ja halvempaa Internet-yhteytta. Tamanhetkinen tilannekatsaus kertoo Marsun loytaneen kaiken etsimansa suorastaan hillittoman helposti - tavallisen kolmen euron tuntitaksan sijaan tama nettikahvila tarjoaa yhteytensa kahdella eurolla ja viidellakymmenella sentilla. Hurraa!

Santorinin postikorttimaisemat vaihtuivat siis Kreetan versioihin samoista aiheista. Tosin ainakin nain ensimmaisen paivan perusteella Kreeta muistuttaa unelmieni Kreikkaa hyvin vahan. Rethymnonin kaupungin nahtavyys on 1500-luvulla rakennettu linnoitus, jonka vetovoimaa taydentaa kymmenen kilometrin hiekkaranta. Naihin yhdistetaan kreikkalainen liikennekayttaytyminen, suunnilleen 25 lampoastetta, kasa rihkamakauppoja ja muutama tuhat turistia. Rauhallisen sunnuntaikavelytunnelman rikkovat tuon tuostakin ravintoloiden sisaanheittajien kutsuhuudot, joita he esittavat joko englanniksi tai, mika vitsikasta, suomeksi. Tunnen olevani turisti. Tiedan, etta en ole ainoa reissaaja, jota se hieman hairitsee. :)

On tosi kivaa nahda paljon eri maisemia. Huomenna paikka vaihtuu taas: matkaamme Hanian kautta Samariaan, jossa edessa on kauan odotettu ja paljon puhuttu 15 kilometrin rotkovaellus. Sita odotellessa hengailen taalla nettikahvilassa, jonka muuta asiakkaat eivat totisesti ole ainakaan turisteja, vaan perin kovaaanisia paikallisia. Illalla menemme varmaankin taas ulos syomaan - tiedossa siis iloista seuraa ja perinteista kreikkalaista musiikkia. (Sivumennen sanoen olen melko varma siita, etta takalainen musiikki tehdaan tarkoituksella pelkilla kielisoittimilla, koska tavan kreikkalaisilla ei ole varaa ostaa kunnon autoja saati aanentoistolaitteita niihin - kunnon bassot eivat siis kuitenkaan kuuluisi mihinkaan.)

Mediterranean Homesick Blues

Tanaan on viimeinen paiva Santorinilla. On hassua, miten paikkaan ehtii kiintya neljassa yossa, vaikka esimerkiksi Firan kaupungin asukasluku on turistien vuoksi varmaan kaksinkertainen ja erittain edullisen hotellimme ikkunan alla kulkee kaiketi koko saaren vilkkaimmin liikennoity tie. Jatamme siis tanaan iltapaivalla valkoiset sinisella somistetut talot ja monkijoillaan huristelevat amerikkalaisturistit ja matkaamme kohti seuraavaa etappia, Kreetaa.

Viime paivat ovat olleet yhta idyllia. Elisa sai kahvia laivamatkalla Santorinille ja on ollut elamaansa tyytyvainen siita asti. Marsukin on ruokittu saannollisesti ja hotellihuoneen keittolevy on mahdollistanut myos saannollisen teetankkauksen. Eilinen raunioretki Akrotirin muinaiskaupunkiin epaonnistui sikali, etta raunio oli suljettu kaiketi maanantaipaivan takia, joten Asko ei paassyt kuvaamaan kivikasoja. Sen sijaan vietimme hauskan viisitoistaminuuttisen Akrotirin nykyisessa keskustassa, jonka bussiasema oli kolmen neliometrin kokoinen ikkunaton betonikomero.

Nyt on lopetettava vuodattaminen ja kiivettava takaisin ylakertaan viimeistelemaan pakkaus ja levittamaan aurinkorasvaa. Check-out on kahdenkymmenen minuutin paasta. Toivottavasti Kaisa ja Niko ovat jo valmiit - hetki sitten naytti viela olevan hiukan kesken :)

Mista tietaa saapuneensa kreikkaan?

NIKO: (Valitan skandien puutetta, taalla ei ole nappaimistoissa sopivia nappeja...)

Silloin tietaa saapuneensa kreikkaan kun:

- pikaruokapaikan tyontekija on humalassa...
- ja soittaa stereoita liian kovaa
- ja laulaa itse viela kovempaa paalle perinteisia kreikkalaisia savelmia
- ja vetaa viela komeat tanssit tarjoillessaan ranskalaiset yleisolle

Kaikenkaikkiaan taalla Santorinilla tulee erittain kotoisa tunnelma Suomessa asutun vuden jalkeen. Paljon kotoisampi kuin Ateenassa.

Myohaan perjantaina saavuimme siis Santorinille, ja paikallisten avustuksella loysimme hotelliimme. Lauantaina kaveltiin Kaisan kanssa Imerovigliin ihmettelemaan lomalaisten luksusasuntoja, kiipeilemaan vahan kallioille ja paastiinpa siina sivussa myos paikallisen TV-ohjelman taustalle. Sunnuntaina kaytiin turistiristeilylla santorinin pienemmilla saarilla joissa paastiin mm. kokeilemaan toimivasta tulivuoresta nousevien hoyryjen lampotilaa ja uimaan kuumissa lahteissa. Ilta kului Oiassa, jossa maisteltiin miekkakalaa ja katseltiin auringonlaskua vuorelta. Maanantai kului saaren etelapaassa ja tanaan tiistaina jatkamme kohti uusia seikkailuja Ktreetalle.

Santorinilla on muuten selvasti erilainen ilmasto kuin Ateenassa. Paivalampotilatkin jaavat alle 25 asteen ja koko ajan tuulee kovaa. Ateenan helteessa karvistelysta ei ole tietoakaan, yolla tarvitsee jopa peittoa.


Taalla ei paase hotellilta nettiin, siksi blogin kirjoitus on jaanyt vahemmalle.

Loman ensimmäinen osuus eli Ateena alkaa olla ehtoopuolella. Tässä vielä viimeinen blogimerkintä Ateenasta. Seuraavan merkinnän ajankohdasta ei uskalletakaan luvata mitään, sillä seuraavaan majapaikkaan ei välttämättä kuulu avointa langatonta Internet-yhteyttä jossain riittävän lähellä naapurustossa ;)

Keskviikkomme oli tunnetusti varsin raskas, joten eilen ohjelmassamme oli vain yksi kukkula. Nikon kertoo tuossa kukkulan nimeksi suurin piirtein "Lykabettos". Joka tapauksessa se oli varsin keskustassa ja reilusti Akropolista korkeampi. Matkaan ehdimme sopivasti puoliltapäivin auringon ollessa kuumimmillaan, joten nousu huipulle oli ihan riittävä koitos päivän ohjelmaksi. Huipulla sitten etsittiin varjoa sinne rakennetun kirkkorakennuksen suojista ja käytiin ihmettelemässä siihen kylkeen rakennettua ravintolakompleksia (ei ymmärrettävästi hinnoiltaan opiskelijaystävällinen). Niin, olisihan sinne päässyt jonkinlaisella junaratkaisullakin sinne huipulle.

Kun olimme ihailleet ja kuvanneet tarpeeksi huipulta avautuvaa näkymää Ateenaan, kapusimme takaisin alas (aurinko oli pilviharsossa \o/), otimme raitiovaunun majoitukseemme (keskustassa oli opiskelijoiden mielenosoitus ja mellakkapoliisi oli sulkenut katuja emmekä siksi löytäneet vakiobussiamme) ja kävimme Glyfadassa pastapäivällisellä. Päivällisen jälkeen ostimme eväät tälle päivälle ja loppuilta kuluikin rauhoittuessa (Niko ja Kaisa kävivät rannikolla kävelemässä).

Tänään olemme pakanneet jälleen rinkkamme, pian jätämme huoneemme ja matkaamme Piraeuksen satamakaupunkiin. Siellä lounastamme ja neljältä siirrymme vähän budjetoitua kalliimmaksi osoittautuneella katamaraanilla Santorinin saarelle, jonne saavumme ehkä siinä yhdeksän aikoihin etsimään seuraavaa majoitustamme (varausten pitäisi kyllä olla kunnossa).

Tällaista täällä tänään. Luvassa lämmin ja jännittävä viikonloppu turismisaarella!

Ruokailun oleellisuudesta

Väsyneenä ja nälkäisenä Marsu on hankala kumppani mihin tahansa tarkoitukseen. Epäsäännöllinen ruokailu, paahtava helle, käveleminen, Ateenan tolkuton liikenne ja historiallisten kivikasojen valokuvaaminen kuluttavat energiavarannot loppuun nopeasti. Yhtäkkiä huomaa elävänsä tyhjiössä, jossa elämän tarkoitus on nähtävyyksien katselu ja jossa suuren osan päiväohjelmasta muodostaa mahdollisimman halvan ja viihtyisän, turistiystävällisen ruokapaikan etsintä. Kun kalvava nälkä jatkuu tunteja ja reidet liimaantuvat kesämekon alla toisiinsa, muuttuu kiltti ja lauhkea Marsu turhautuneeksi ja äriseväksi Gorillaksi tai marttyyrimaisen kärsivälliseksi, piikitteleväksi Sarkastiksi. Varsinkin Sen Läheisimmän Matkatoverin sietokyky joutuu koetukselle, kun Marsun mielialat muuttuvat lennossa hehkuttavista Vaikeiksi.

Hyviä hetkiä on kuitenkin myös paljon. Välillä kaikki sujuu loistavasti, ilmastointi puhaltaa viilentävästi ja nauretaan yhdessä. Mukavinta on olla yhdessä: vanhojen ystävien läsnäollessa ei tarvitse selittää itseään jatkuvasti, ja Sitä Tärkeintä ei taas vaihteeksi joudu jatkuvasti ikävöimään. Vaikka kreikkalaiset leivonnaiset eivät olleetkaan aivan Marsun makuun, lounaaksi syöty pasta oli halpaa ja herkullista ja eilinen illallinen tarpeeksi makaronilaatikkomainen ollakseen maittava. Ruoka on siis hyvää, ja löytyessään sitä on riittävästi. Virkeänä ja ruokailleena Marsu on onnellinen, pullea ja hyvä, ja hänen turkkinsa saa terveen kiillon.

Kukaan muu ei juo kahvia

Tai siis en minäkään nyt. Kolme päivää ilman kofeiinia on
jo aika paljon. äsken ostin jääteetä. Nyt se on jääkaapissa
odottamassa että saamme päivän rahasähläykset hoidettua. Jo
ajatus kofeiinista on tosi energisoiva. Kaupungillakin se toimii
kun menemme kahviloiden ohi ja mietin jäälatteja ja muita
erinäisiä kylmiä kahvijuomia. Vielä joskus pysähdyn vain ja
kurvaan kahvilaan. Toiset voivat sitten tulla perässä vaikka
vedelle. Evil plan.

Hyvinhän täällä menee. En ole vielä palanut ja uskaltauduin
jopa laskemaan suojakertoimen 20:sta suojakertoimeen 15. Ja
aurinko porottaa. Voi olla että pidän vain hiattomia paitoja
koko loman. Teinistelen teiniräppityttöhatullani ja koitan
olla uskottava se päällä. Ehkä pitäisi varoa sitä kun
tiettävästi se voisi onnistua. Sitten olis teiniräppityttö
tullessani takaisin. Teitä on varoitettu. Eminemkin on niiiin
söpö. Onko saksassa räppiskeneä?

elisa

Kivi, kivempi, kivin

Niko ja Marsu ovat kaupassa ostamassa aamupalaa, Kaisa laskee kirjanpitoa ja Elisa on suihkussa, joten Asko näyttää yhä jatkaan blogissa.

Eilinen tiistai oli raunio- ja museopäivä, jonka jälkeen taisimme olla itsekin melkoisia raunioita, joskin varsin tyytyväisiä päivään. Aloitimme Akropolikselta. Se kaikissa maisemakorteissa näkyä temppeli siellä huipulla oli kovasti säädön alla ja tukirakenteiden peitossa, joten se ei varsinaisesti muistuttanut maisemakortteja. Epäilimmekin, että nuo kortit lienevät vahvasti photoshopattuja. Paljopn vanhaa kiveä, joka varmasti on näyttänyt kauniilta parituhatta vuotta sitten, mutta on nyt vain muisto kiiltävästä marmorista ja värikkäistä maalauksista. Sääli.

Akropolikselta laskeuduimme muinaiselle torille (Ancient Agora), josta löytyi näyttävästi antiikkista tyyliä muikaillen rakennettu museo. Siellä ihastelimme antiikin demokratiassa käytettyjä äänestysruukunpalasia ja arvontakonetta. Torin reunalta löytyi myös paljon Parthenonia pienempi, mutta paremmin konservoitu temppeli. Tytöt löysivät sen matkaoppaasta, mutta näin aamuvarhaisella nimiä ei vain voi muistaa :)

Niin... myöhäänhän sitä eilen meni, kun sitten torilta menimme ensin salaattilounaalle, sitten illaksi Kreikan arkeologiseen museoon (paljon kiveä, patsaita ja ruukkuja, mutta myös se ihmeellinen Antikhyrjotain kone, jonka toiminnan selvittämisestä on ollut paljon juttua lehdissä ja netissä). Museosta kotiin selvittyämme kello olikin jo yhdeksän ja pääsimme viimein päivälliselle, josta uneen päästyämme olikin jo pitkälle tämä päivä. Jos tämän blogimerkinnän olisi kirjoittanut Niko, kuulisimme nyt tarinoita valtavisat porsaankyljyksistä ja puolen kilon pihveistä, mutta nyt tämä valitettavasti poistuu aamupalalle!