Kaisa kirjoittaa: Tunnelmia kahdelta viime paivalta

Maanantai 26.6.2006

Uusi viikko, uudet seikkailut. Debiksessa otettiin muutama paiva rauhallisesti, niin nyt jaksaa taas. Ja vihdoin ollaan matkalla minulle ennestaan tuntemattomissa maissa: Slovakia, Puola, Liettua ja Latvia ovat viela edessa. Starttasimme tanaan aamukuudelta, Marin kamppa Debrecenissa jai taakse ja matka kohti uusia yopaikkoja alkoi. Ensimmaisena etappina on Zakopane Etela-Puolassa. Slovakian kauttakulkua edellyttavan reittimme suunnittelu ei ollut aivan mutkatonta: yhteyksia Debiksesta Zakopaneen ei meinannut loytya nettihauilla, junilla pitaisi kiertaa Budapestin ja Krakovan kautta. Mutta onneksi Niko loysi nettiviittauksen Popradin ja Zakopanen valilla kulkevasta bussista. Sitten piti enaa selvittaa tiemme Popradiin keskella Slovakian maata.

Aamubussi vei meidat Kosiceen neljassa tunnissa, ja sielta jatkoimme rahanvaihto-operaation (Unkarin forintit vaihtuivat Slovakian korunoihin) ja erinaisten infoluukuilla kyselyn jalkeen junalla kohti Popradia. Alunperin aioimme ottaa bussin, mutta junan matka-aika osoittautui reilusti lyhyemmaksi - ja muutenkin seurueemmepitaa enemman juna- kuin bussimatkustamisesta. Ja maisemat Kosicen kerrostalolahion ja rautaromuttamon jalkeen olivatkin komeita: metsaisia makia, kuohuvia koskia ja pikkukylia laaksoissa.

* * *

Eivatka maisemat siita ainakaan huonontuneet. Popradin lahestyessa nakyviin tulivat lumihuippuiset Tatra-vuoret (joku korjatkoon, jos tietaa virallisen suomenkielisen nimityksen, tama on lahinna suomalaistettu versio englannin/slovakin/puolankielisesta nimesta). Ehdimme pitaa reilun lounastauon Popradissa, minka jalkeen lahdimme silla kuuluisalla netista loytyneella bussilla kohti Zakopanea. Ja Kaisan kaipuu vaellusreissulle alkoi kayda valtavaksi: kauniita havumetsia, koskia ja puroja, polkuja ja niittyja - hyvin suomalaisennakoista lumihuippuja lukuun ottamatta. Pohjois-Slovakia voisi olla otollinen ulkomaan vaelluskohde :).


Tiistai 27.6.2006

Tanaan on ollut pitka paiva. Mutta ensimmaista kertaa matkalla oli pakko paasta kirjoittaa paassa risteilevia ajatuksia ylos. Eivatkohan ne julkisiksikin kelpaa...
Aamupaivalla majapaikastamme lahtiessa takana oli hyvin nukuttu yo edellisen jaatya liian lyhyeksi. (Yopaikan loytaminen oli talla kertaa aarimmaisen helppoa: illansuussa Zakopaneen saapuessamme kavelimme bussiasemalta tien yli paikalliseen turisti-infoon, jossa ystavallinen nainen soitti yhden puhelun, sitten henkiloauto vei kaksi meista katsomaan mahdollisia apartmentseja ja hetken kuluttua loputkin saivat kyydin uuteen yopaikkaamme: puolalaisen omakotitalon alakerran puolikas aivan keskustassa, oma keittio ja kylpyhuone - oikein kodikas ja siisti paikka.)

Paivan ensimmainen yllatys kohtasi meidat turisti-infossa: paikalle osui samaan aikaan yksi suomalaismatkaaja, joka oli tullut Baltian halki polkupyoralla kuukauden paivat. Oli vaihteeksi mukava tavata joku muukin hullu suomalaismatkaaja. Nostan kylla hattua tuollaiselle pyoramatkailijalle!

Turisti-infon edesta otimme pikkubussin Morskie Okoon (jarvi ylhaalla vuoristossa). Seuraava yllatys odotti "perilla": bussi jattikin meidat 9 kilometrin paahan jarvesta, kansallispuiston rajalle, jossa perittiin maksu kansallispuistoon paasysta. Jarvelle olisi kulkenut hevoskarrykyyti, mutta se oli ylihinnoiteltu suhteessa levanneisiin jalkoihimme ja luontomatkailuintoomme nahden. Eli eikun kavelemaan. Reitti jarvelle nousi hyvin loivasti, kulki kapeaa maantieta pitkin (jota se pikkubussi olisi aivan hyvin voinut ajaa..) eika muutenkaan ollut liian haastava Samarian rotkosta selvinneelle seurueellemme. Reilu pari tuntia kavelimme, valilla piti pitaa sadetta puiden suojassa ukkoskuuron yllattaessa. Mutta kylla kannatti kavella: raitis ilma ja hienot maisemat jo matkalla, seka loppuhuipennus vuoristojarven huikeissa maisemissa. Yksin emme kyllakaan saaneet vaeltaa: vastaan tuli kymmenia koululaisryhmia, muita vaeltajia, hevoskarryllisia ihmisia alas...

Marin ja Askon juostessa jarvelta alas bussien lahtopaikalle me Nikon kanssa kiersimme Morskie Okon jarven. Jarvikierros ei ollut ihan tavallisimmasta paasta: matkalla piti ylittaa muutama vuoristosta alas virtaava puro aika kiikkerillakin kivilla, ja lisaksi esteina oli lumilampare (jolle Niko rakensi lumiukon ;) ja vesiputous. Osa vaeltamisen hohtoa muistutti taas itsestaan: jokia ylittaessa ylittaa samalla itsensa, oikein varustautuneena voi selvita melko hankalissakin paikoissa. Vuoristoretkemme paatteeksi otimme Nikon kanssa hevoskarrykyydin alas (halvempi alamakeen!), eika karrista puuttunut tunnelmaa: mukana ollut 13 hengen puolalaisseurue, jossa suurin osa oli lapsia, pisti puolimatkassa lauluksi ja auttoi unohtamaan jokaiseen kuoppaan putoavan karryn tarinan. Bussissa matkalla takaisin Zakopaneen ajattelin aitia ja isaa, jotka ovat opettaneet minulle paljon luonnosta, siella liikkumisesta ja selviytymisesta, tutustuttaneet vaellusretkiin ja omatoimimatkailuun. Kiitos kannustuksesta tallaisiin elamyksiin!

Nyt nukkumaan, raikkaan vuoristoilman, pitkan kavelylenkin ja hyvan paivallisen jalkeen vasyttaa. Huomenna pakataan taas rinkat ja mennaan Krakovaan. Niin, vanhemmat sen rinkan pakkaamisenkin opettivat :).